Hevonen on 8-vuotias ruuna. Koen olevani äärimmäisen etuoikeutettu saadessani työskennellä - tai kommunikoida kuten mielummin sanon - tämän hienon eläimen kanssa. Se ei ole omani, mutta se on jo vienyt palasen sydämestäni. Yritän kertoa tässä vähän siitä, mitä olemme yhdessä kokeneet kuluneiden 6 viikon aikana.
Ruuna on äärimmäisen hyvin hoidettu ja se on todella hyvässä fyysisessä kunnossa. Se on ilo silmälle ja kuten olen tullut huomaamaan - myös ilo sielulleni. Tämän herkempää ja vaativampaa hevosta on vaikea kuvitella! Sillä ei selvästikään ole huonoja kokemuksia ihmisestä - se ei vaan osaa rauhoittua ja rentoutua ja kuunnella ihmistä. Tai ymmärtää mitä ihminen sille yrittää sanoa. Siksi se turvautui - ja turvautuu edelleenkin välillä - pakoreaktioon. Se ei tee sitä ilkeyttään. Sen reaktiot ovat todella voimakkaat ja nopeat.
Tein heti ensimmäisenä yhtenä päivänämme sen johtopäätöksen, että kaikkein tärkein tavoitteemme on rauhallisuuden ja rentouden löytäminen. Ne muodostavat kaiken hevosen kanssa tehtävän pohjan. Ilman rentoutta ja yhteyttä kaikki muu on turhaa. Hevoen joka ei kykene rentoutumaan vaan on kaiken aikaa varuillaan, ei voi oppia asioita eikä nauttia ihmisen kanssa tekemisestä. Tämä rentouden löytäminen voi tapahtua vain hyvin selkeän kommunikoinnin kautta. Aloitin ruunan kanssa maastakäsin. Huomasin, että se alkoi kerätä kierroksia jo nähdessään ratsastusvarusteet. Ratsastaen on turha yrittää saada hevosta rauhoittumaan ellei se osaa rauhoittua maastakäsin.
Aloitin taloitusharjoituksin. Hyppimistä. Pomppimista. Lapa edellä liikkumista. Pää ylhäällä jännittyneenä kävelyä ja steppailua. Pyrähtelyitä. Se tuntui olevan kaiken aikaa valmis juoksemaan pakoon jotakin. Mitä tahansa. Prosessin aikana huomasin, ettei kyse ole niinkään siitä, että tämä hevonen varsinaisesti pelkäisi joitakin tiettyjä asioita. Se vain oli niin jännittynyt ja äärimmilleen virittynyt, että mikä tahansa saattoi laukaista siinä pelko- ja pakoreaktion. Lintu. Tuuli. Rapsahdus. Mikä vain. Ratkaisu ei ollut mielestäni siinä, että alkaisin totuttaa sitä asioihin. Se olisi ollut loppumaton tie. Minun piti opettaa se rentoutumaan. Ja kuuntelemaan minua, turvallista johtajaa. Minusta tuli - hauskaa kyllä - hevosen rentoutusohjaaja.
Picaderossa eli neliöaitauksessa työskentely on ollut tämän hevosen kanssa mielestäni kaikkein toimivin tapa kommunikoida. Tämänkaltaisten hevosten pakoreaktio tuntuu usein vain voimistuvan sitä mukaan kun niitä sitoo kiinni tai niille lisää varusteita. Picaderossa ruuna sai vapauden liikkua siten, että sillä oli mahdollisuus halutessaan mennä neilön kulmiin. Tätä mahdollisuutta ei ole pyöröaitauksessa. Pyöröaitauksessa hevonen voi vain juosta eteenpäin, mikä saattaa vahvistaa herkän hevosen pakoreaktiota. Siksi käytän mielummin neliöaitausta. Ruunan ensimmäinen reaktio neliöaitaukseen laittamisesta oli lujaa juokseminen. Tämä oli odotettu reaktio tältä hevoselta. En pyrkinyt väkisin pysäyttämään sitä vaan lähdin työskentelemään sen kanssa sen omalla vauhdilla. Picaderotyöskentelyssä puhutaan linjasta, mitä en lähde sen tarkemmin tässä selittämään, mutta tämän linjan pitäminen hevosen edetessä lujaa ei ole helppoa. Se on kuitenkin avain yhteyden löytämiseen. Alku oli vaikea. Voin rehellisesti sanoa, että hyvin vaikea. Mutta koska uskon muutokseen sen monen hevosen kanssa nähtyäni, jaksoin jatkaa. Pikku hiljaa huomasin, että hevonen alkoi huomata ja noteerata olemassaoloni. Ensin tästä oli pieniä merkkejä. Minua kohti kääntynyt sisäkorva. Vilkaisu minuun päin. Jatkoimme. Kerta toisensa jälkeen, lähes päivittäin, kunnes aloimme löytää toisemme. Kun oli kulunut noin 4 viikkoa, ruuna pysähtyi ravista ja lopulta myös laukasta hengityksellä. Uskokaa kun sanon, että se oli mahtava tunne!
Ruuna siis pysähtyi melko kovastakin vauhdista, kun hengähdin syvään. Tein oivalluksen, että voisin hyödyntää tätä hengitystekniikka myös ratsastuksessa! Olin ensimmäisestä viikosta lähtien alkanut myös pikkuhiljaa ratsastaa ruunaa. Periaatteeni oli, ettei se saisi ratsastuksessa eikä missäkään muussa yhteisessä tekemisessämme kiihtyä. Mikäli se kiihtyi, olin edennyt liian nopeasti. Varusteiden laitto oli aluksi sille selvä merkki siitä, että kohta mennään kovaa. Halusin ohjelmoida sen aivot uudelleen. Enää ei mentäisikään kovaa! Pilkoin kaiken pieniin osiin. Harjaus. Rauhallisesti ja rennosti kentällä paikallaan seisten. Ruunan tuli seistä rentona siten, että talutusköysi oli irtonaisena maassa. Seuraavaksi jalkasuojien laitto. Sama homma. Satula. Suitset. Koko ajan rentona ja ilman kiinni sitomista. Mikäli se alkoi kiihtyä, jatkoimme maastakäsin työskentelyä esimerkiksi lyhyellä talutusharjoituksella ja jatkoimme sitten varusteiden laittoa siitä mihin olimme jääneet. Selkäännousu. Rauhassa ja rentona. Käyntiä. Rauhassa ja rentona. Lyhyitä pätkiä. Ravia. Rentona ja rauhassa. Ratsastuksessa halusin aktivoida sen aivot ajattelemaan muuta asioita kuin ympärillä olevia "pelottavia" asioita. Laitoni sen jalat ja pään töihin. Pujotteluita, puomeja, kahdeksikkoja. Ei vauhtia kiihdyttävää pitkien suorien ratsastusta. Ja jokaista rentoudesta kertovaa ruunan pörähtelyä tervehdin ilolla!
Näihin viikkoihin on sisältynyt runsaasti vaikeita ja haastavia hetkiä, mutta päällimmäisenä ovat ne mahtavat kerrat, jolloin ruuna on kävellyt vapaana perässäni kentällä kohti sitä nurkkaa, jota se meille tullessaan pelkäsi. Puomien ylityksiä vapaana. Hetkiä jolloin se tulee luokseni rapsutettavaksi ja uskaltaa hetkeksi ummistaa silmänsä, rentoutua. Se on hieno hevonen. Kaiken sen haastavan, pakenevan energiakimpun sisällä on eläin, joka on täyttä kultaa ja josta voi tulla mitä vain, kunhan me ihmiset jatkamme uskoa siihen ja kertoa sille riittävän selkeästi, mitä sen tulee tehdä.
Jäljellä olevana yhteien aikana käy vähiin. Kunpa aikaa olisi enemmän! Mutta haluan uskoa, että tämä rajallinen aika on saanut hevosessa muutosprosessin aikaan. Oma tehtäväni on näiden koulutushevosten omistajien niin halutessa auttaa siinä, miten tuota prosessia voi jatkaa. Helppoa se ei ole, mutta prosessi on niin mielenkiintoinen, kasvattava ja palkitseva, että kannustan kaikkia yrittämään. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti