Paikka, jossa kasvan - kasvunpaikkoja

Palaan taas ajatusteni kanssa tämän blogini pariin. Kuten huomaat, tähän lisäämäni kuvat ovat talvisia, tammi- ja helmikuulta, vaikka nyt eletään jo huhtikuuta. Halusin valita tilantamme ottamistani kuvista nimenomaan sellaisia, joissa läsnäolo ja hetkessä eläminen näkyvät. Nuo teemat ovat minulle tärkeitä ja sopivat tämän pienen kirjoitukseni teemaan.

Minulta kysytään toisinaan, mikä Tuiken talli on. Onko se ratsastuskoulu? Vai joku muu, mikä? Voisin antaa monenkinlaisia vastauksia, koska Tuiken talli tosiaan on ajankohdasta ja ihmisestä riippuen monenkinlaisia asioita. Minulle itselleni se on ensisijassa koti. Se on paikka, josta pyrin luomaan itselleni, perheelleni ja eläimilleni mahdollisimman turvallisen. Se on paikka, jossa voin elää eläinteni kanssa päivästä toiseen saman taivaan alla samoja lintuja yhdessä kuunnellen, samaa sateenropinaa kuunnellen ja samaa vuodenaikojen kiertoa eläen. Nimenomaan eläen.Eläinten kanssa harrastaminen, tunnin parin verran päivässä, ei ole tuntunut minulle sopivimmalta muodolta.

Vuohipojat Risto ja Roni ilmestyivät elämäämme ilahduttamaan ja rikastamaan. Pojat syntyivät kylmänä pakkaspäivänä ja olivat alusta lähtien pontevia ja hyvin syöviä. 

Tuiken talli on ollut minulle jo kohta kolmen vuoden ajan paikka, jossa olen voinut syventää ajatuksiani eläinten käyttäytymisestä, oppimisesta ja tunnetiloista. Olen käyttänyt useita vuosia opiskellen eri näkökulmista eläinten, etenkin hevosten, lajityypillistä käyttäytymistä. Vain asumalla yhdessä näiden eläinten kanssa koen voivani päästä riittävän lähelle niitä, jotta ymmärrykseni niistä voi kasvaa edelleen. Vain näin pääsen kohtaamaan riittävän paljon erilaisia tilanteita, riittävän usein.

Miten luontevaa eläimille onkaan olla jälkikasvunsa kanssa. Ei opaskirjoja, ei kursseja. Kaikki vain tapahtuu.

Näin aikuisena olen tullut tietoiseksi siitä, että olin jo lapsena tarkkailija. Tarkkailin usein muiden käyttäytymistä. Istuin koulun käytävällä välillä hieman etäämpänä muista muiden oppilaiden välistä kommunikointia seuraten. Jokin käyttäytymisessä on kiinnostanut minua niin kauan kuin saatan muistaa. Voisin edelleen viettää tunnin toisensa perään vain tarkkailemalla ihmisiä tai eläimiä, yhdessä tai erikseen.

Sanat, puhe, eivät merkitse minulle lopulta paljoakaan. Eläimille ne eivät merkitse sitäkään vähään. Siksi katseeni ja aistini ovat suuntautuneet siihen kaikkeen muuhun, millä eläin tai ihminen reagoi asioihin tai ilmentää tunnetilojaan. Toiseksi olen kiinnostunut siitä, miten tunteitaan voi muokata, omaa ajattelua ohjata ja toimintatapojaan havainnoida ja muuttaa.

Iloa pienistä suurista asioita

Lähellä luontoa

Pääkiinnostuksenkohteeni ollessa viimeisten vuosien ajan intensiivisesti hevosten käyttäytymisessä, huomasin herkistyväni samalla myös ihmisten sanattomille viesteille. Pitkään kuvittelin, että vain eläimet kuten hevonen toimivat pääosin sanattomilla viesteillä. Energiataso, reaktiot ja kehon pienetkin eleet olivat niitä, joiden tarkkailemiseen syvennyin hevosten kanssa ollessani. Ohjatessani muita ihmisiä hevosten kanssa toimimiseen olen kuitenkin nyttemmin tehnyt oivalluksen, että eläinten ja ihmisten käyttäytymisessä on perimmältään hyvin paljon samaa. Vaikka ilmenemistavat ovat erilaiset - me emme käännä korviamme emmekä potkaise jos joudumme äärimmäiseen ahdinkoon - meilläkin on lajityypillisiä käyttäytymispiirteitä, jotka ilmenevät ei-kielellisesti. Toinen oivallukseni on, että toimimalla hevosten kanssa voi ja oikeastaan pitäisikin syventyä kuuntelemaan myös omia tunnetilojaan ja käyttäytymistään, tulla tietoiseksi niistä ja sitä kautta lähteä mahdollisesti muuttamaan toimintatapojaan niin, että lopputulos on hyvä ja toivottava.

Hyväksyn sinut sellaisena kuin olet

Tämän kaiken johdosta haluan nyt syventyä edelleen myös ihmisten lajityypilliseen, ei-kielelliseen käyttäytymiseen. Ajatukseni on ensin opiskella itse näitä asioita lisää ja sitten ohjata muita. Haaveenani on erityisesti niiden ihmisten auttaminen, joiden on vaikea tunnistaa tai kohdata tunteitaan tai joiden haasteena ovat jännitys-ja paniikkioireet. Haluan tehdä tämän nimenomaan eläinten, erityisesti hevosten, avulla. Olen saanut jo nyt kokea upeita yhteisiä oivalluksen ja onnistumisen hetkiä ohjaamien ihmisten kanssa, hevosten auttaessa meitä ymmärtämään tunteitamme ja käyttäytymistämme. Ne kun ovat tunteiden ja käyttäytymisen havainnoinnin mestareita ja loputtoman rehellisiä. Sanat voivat valehdella, sanojen taakse voi piiloutua. Käyttäytyminen ja keho ovat rehellisiä. Hevonen näkee tämän. Siksi hevosten kanssa tulee paljon kivuliaitakin hetkiä, kun joudumme kohtaamaan sen osan itseämme, joka tuntuu vaikealta.

Kosketuksen ja läsnäolemisen tärkeys

Jatkan tästä eläinten ymmärtämisen laajentamista ja syventämistä, mutta pyrin suuntaamaan matkaani myös ihmismielen suuntaan. Tähän liittyen tutustumisenarvoisena vinkkinä kaikille ihmisten ei-sanallisesta käyttäytymisestä kiinnostuneille suosittelen Joe Navarron, käyttäytymistutkijan ja entisen FBI-agentin, ajatuksiin tutustumista. Hänen havaintonsa siitä, että  ihmisen käyttäytymisessä eräs keskeinen ilmiö on pyrkimys mukavuuteen, psyykkiseen sellaiseen. Navarro tarkkailee ihmisten käyttäytymistä nimenomaan mukavuus - epämukavuus -näkökulmasta. Tähän ilmiöön tutustuttuani  ymmärsin lopullisesti, miten paljon yhteistä eläimissä ja meissä ihmisissä lopulta on!


Näihin ajatuksiin, keltasirkkujen laulaessa ja naakkojen kerätessä Netta-ponimme tarhaan pudonneita talvikarvoja,

Tuike